”Siis kuinka isona sä oikein itseäsi pidät?” -Jenna

Heip! Koin viime viikolla todella konkreettisesti sen, miten oma kehonkuva voi olla omassa mielessä vääristynyt ja vastoin todellista kuvaa. Omaa blogiani (perhosenalennan.blogspot.fi) lukevat varmaan saattavat muistaa, kuinka olen läpikäynyt elämäntapamuutoksen ja pudottanut painoa jonkin verran. Vaikka olenkin pysynyt tämän hetkisessä painossani noin vuoden ajan, näen edelleenkin itseni peilistä isona ja myönnän myös vertaavani itseäni aika ajoin toisiin. Samaisen hengenvetoon voin onneksi todeta, että olen hyväksynyt itseni tämän kokoisena kuin olen, mutta on jännä, miten sitä silti näkee itsensä paljon kriittisemmin kuin toiset näkevät.
Meillä oli nimittäin töissä hauska tilanne. Muutama viikko sitten sovittelimme työkavereitteni kanssa tulevia työpaitojamme, ja merkkasimme ylös minkä kokoisia paitoja kukin haluaisi. Noh, viime viikolla tilaus paidoista oli lähdössä eteenpäin, mutta merkkaamamme koot olivat kadonneet jonnekin sen siliän tien. Yritin sitten laittaa tilausta eteenpäin ja muistella mitä kokoja kukin halusi. Kirjoitin listaan itselleni koon M ja työkavereille kokoja S ja XS. Mainio työkaverini kuitenkin huomautti haluavansa minun merkkaamani XS koon sijasta koon S ja kun hän näki oman merkkaamani koon M, hän kysyi minulta suoraan tyylinsä otsikon mukaiset sanat ja jatkoi: ”mehän ollaan sun kanssa melkein saman kokoiset! Miksi laitoit mulle koon XS?” Tokaisin vastaukseksi että ”sähän olet paljon pienempi kuin minä, tottakai tilasin sulle pienemmän koon.” ”No en varmaan ole paljon pienempi! Katotaan vaikka peilistä.” ”No katotaan.”
Niinpä me mentiin yhdessä peilin eteen riviin. ”Noni kato nyt. Et sä ole paljon mua isompi. Korkeintaan yhden koon.” Tässä vaiheessa ajattelin että just joo, niin varmaan, mutta kysyin sitten kuitenkin: ”No mitä kokoa sä sitten käytät?” ”34-36” ”Jaaa.. mä käytän kokoa 36-38…” ”Noni, siinäs näet!” En edelleenkään uskonut työkaveriani, ja niinpä menin peilin edessä työkaverini taakse ja toden totta minun oli myönnettävä, ettei minusta kovin paljoa näkynyt työkaverini takaa.
Tämä peilitesti havainnollisti minulle todella vakuuttavasti sen, miten toiset voivat todellakin nähdä meidät aivan eri tavalla kuin me itse näemme. Jostain syystä sitä on vaan aina niin tavattoman kriittinen itseänsä kohtaan, vaikka niin ei tarvitsisi olla. Kuinka moni meistä nimittäin vaatii parhaalta ystävältä täydellisyyttä? Jos siis emme vaadi täydellisyyttä toisiltakaan, miksi vaatisimme sitä itseltämme? On toki hyvä olla tavoitteita elämässä ja säilyttää tietyt elämän realiteetit mukana arjessa, mutta koska kukaan meistä ei yllä tällä hetkellä täydellisyyden mittaan, voisiko pipoansa löysätä edes sen verran, että alkaisi puhumaan ja kohtelemaan itseään armollisemmin ja kauniimmin? Sain työkaverini opetuksesta paljon ajateltavaa, ja tämän opetuksen tahdon muistaa aina, kun piponi kiristyy liiaksi. 🙂 Rentoa viikkoa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *