Kehon ja mielen viestit tienviittoina unelmien elämään

Marian tarina

Olen nähnyt itseni aina sen kautta mitä teen. Miten hyviä arvosanoja saan, kuinka korkeasti olen koulutettu, miten hyvin pystyn auttamaan toisia, kuinka tehokkaasti lomailen ja kuinka täydellisesti suoritan vanhempana oloa. Näistä on muodostunut minä. Suorittajien kuningatar.

”En muuten ikinä ryhdy yrittäjäksi” on kaikunut päässäni koko elämäni. Olen elänyt läpi 90-luvun laman ja siitä korjattava sato ei innostanut ryhtymään yrittäjäksi. Minä halusin olla johtaja. Jakkupuku päällä.

Lukion jälkeen en tiennyt mitä hakisin opiskelemaan ja yritin mennä sieltä, missä aita on matalin. Jotta en epäonnistuisi. Äitini kuitenkin sanoi, että hae sinne, minne et todellakaan pääse. Kauppakorkeakoulu kuulosti tähän juuri oikealta osoitteelta.

Kehon ensimmäiset viestit

Olen mennyt aina läpi vaikka harmaan kiven, jos jotain olen päättänyt. Pääsykokeisiin lukiessa henkeäni alkoi ahdistaa ja kuukausia meni huohotellessa. Kehoni huusi hidastamista, mutten kuunnellut. Pääsin opiskelemaan Kauppakorkeakouluun  – eli juuri sinne, minne minun ei olisi pitänyt päästä. Odotetusti tunsin olevani väärässä paikassa.

Jäin valmistumiseni jälkeen töihin yliopistolle ja minulla oli aikaa miettiä mitä elämältäni haluan. Halusin tehdä jotain merkityksellistä. Ja itselleni se tarkoitti muiden ihmisten auttamista. Opiskelin ravintoterapiaa ja huvikseni täydensin pakettia fysioterapialla, koska halusin paperit myös virallisen terveydenhuollon puolelta. Hengenahdistus huuteli ja muistutteli itsestään tasaisin väliajoin.

Taaskaan en tuntenut kuuluvani täysin joukkoon: itseäni ei pätkän vertaa kiinnostanut jumppapirkkoilu. Kikkailtuani itseni töihin työterveyshuoltoon ymmärsin, että ihmiset tarvitsevat enemmän läsnäoloa kuin kumpparijumppaohjeita kipeän olkapään hoidossa. Kehon ja mielen mystinen yhteys alkoi orastavasti kiinnostaa.

 

Pohjamudan kautta lähemmäs unelmaa

Matkani kohti unelmieni työtä ja sitä kautta myös itseäni on edennyt pienin askelin, pienin oivalluksin. Koen, että lapseni syntymä pakotti pikkuhiljaa kääntämään katseeni sisällen. Lapseni valvoi ja itki ensimmäiset kaksi vuotta. Yöt olivat vaikeinta aikaa ja valvoimme välillä useita tunteja yössä ja katselimme yhdessä tähtiä – se oli silloin ainoa toimiva keino rauhoittaa yötä.

Ravasimme läpi kaikki avuntarjoajat niin länsimaisen lääketieteen kuin täydentävien hoitomuotojen puolelta. Koin olevani yksin, koska mistään ei löytynyt apua eikä kukaan ottanut kokonaisvaltaisesti tilannettamme haltuun. Tänä aikana olin unohtanut kokonaan itseni ja olin fyysisesti aivan retuperällä synnytyksen ja valvomisen jäljiltä. Henkisesti suorittajaminäni porskutti urheana eteenpäin. Suoritin vanhemmuutta ja yritin kuumeisesti ratkaista itkuisuuden salat, tässä onnistumatta. Pelkäsin omaa lastani –  ja tein kaikkeni, ettei hänen tarvitsisi itkeä enää.

Lapseni kasvaessa lähdin etsimään itseäni jälleen ammatillisesti. Koin, ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin hypätä yrittäjäksi, jos haluan tehdä

Keho ohjaa hiljentämään

Viime syksynä tein useamman kuukauden ajan töitä kellon ympäri, melkein unissanikin. Työni vaan on niin mahtavaa, kun saan vihdoin tehdä työtä omalla tavallani. Mutta kehoni alkoi taas huutaa apua. Tuttu hengenahdistus tuli mukaan, ja vähän väliä joudun haukkomaan henkeä. Kai kehoni oli kuiskannut jo pitkään, mutten ollut kuunnellut. Eihän ihana työ voi tuottaa ahdistusta.

Kehon huutaminen pakotti minut hiljentämään tahtia. Ymmärsin, että nyt on pakko tehdä jotain. Tiesin olevani kohdakkain suurimpien vihollisteni kanssa. Hengitysharjoitukset ja meditaatio. Mahdoton tehtävä, eihän ne ole mitenkään tuottavia, ajattelin ensin.

Ja ei, se ei todellakaan ollut helppoa, mutta vähitellen aloin jo odottaa iltoja, jolloin oli lupa vain olla, vaikkakin sen 10 minuuttia. Se oli minulle, jatkuvalle suorittajalle paljon.

Järjestelin myös työtäni uudelleen. Päätin, että otan itselleni yhden ylimääräisen vapaapäivän, jolloin olen vastuussa vain itsestäni. Nämä päivät ovat olleet ihan älyttömän tärkeitä ja elvyttäviä.

Suorittajasta riittäväksi

Tällä hetkellä koen, että ammatillisesti elän unelmaani. Ja tunnen riittäväni. Tapani tehdä työtä muuttuu koko ajan, sillä siihen heijastuu oma prosessini. Vain taivas on rajana, jos sekään.

Juuri nyt paras asia mitä voin tehdä päästäkseni lähemmäs itseäni on vain olla. Ei sen kummempaa.

En vielä tiedä mikä minusta kuoriutuu, mutta tuntuu hyvältä olla askeleen lähempänä. Kuka olen, kun en suorita. Uskon, että jotain ihan mahtavaa. Ja minulla on kehoni, joka kertoo minulle tärkeitä viestejä, kunhan hiljennyn kuuntelemaan.

Tuntuu, että olen matkallani jossain jännittävässä käännekohdassa. Ja se tekee tästä matkasta älyttömän kiehtovan.

Tekstin kirjoittaja, Maria, on äitiys- ja lantionpohjan fysioterapeutti, joka harjoittelee sitä, että matka on tärkein määränpään sijaan.

Lisätietoja Marian palveluista löydät osoitteesta www.aitiysfysioterapeutti.fi

Marian vastaanotto sijaitsee  Yhdessä Äitiys- ja perhepalveluiden tiloissa Turussa Verkahovissa. 

 

 

Unelma Itsestä jakaa kanssanne 12 viikon aikana kahdentoista tavallisen, ihanan ja inspiroivan naisen Unelma Itsestä -tarinan. Tämä on tarinoista neljäs. Aiempiin tarinoihin pääset tästä.

Meistä jokaisella on omat unelmamme, tavoitteemme ja päämäärämme elämässä. Siitä huolimatta saatamme löytää itsemme tahtomattamme jatkuvasta vertailun ja kilpailun kehästä. 

Unelma Itsestä haluaa kannustaa jokaista naista luomaan ja saavuttamaan omat oman näköiset unelmansa. Haluamme nähdä naisten voimaantuvan myös yhdessä, yhdistävän voimansa ja tukevan toisiaan – yhdessä olemme pysäyttämättömiä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *