16.kesäkuuta. 2015, ote Lauran päiväkirjasta:

Koko viime syksyn kuljin Unelma Itsestä -valmennuksen mukana tehden tehtäviä ja työstäen omaa olemistani. Jossain välissä huomasin olevani todella väsynyt. Väsynyt olemaan ja tekemään yhtään mitään. Keväällä hihkuin uutta intoa, lähdin valmennukseen entistä motivoituneempana mukaan ja kirjoittelin blogia, kaappasin instagramin, mutta huomasin jakson lopussa, etten ollut kertaakaan aukaissut työkirjaa. Kehitin itselleni lukon, jonka aikana en saanut kirjoitettua yhtäkään ajatusta paperille.

Nyt olen ymmärtänyt, että olen tehnyt hiljaista työtä itseni kanssa. Olen hukuttanut kaiken elämisen stressiin ja työn touhuun, mutta samalla olen työstänyt omaa ajatteluani. Vaikka välillä olen voinut huonosti, mutta en ole heittänyt hanskoja tiskiin. Kokoajan mulla on ollut usko siihen, että pystyn ihan mihin vaan, onhan takana jo -20kiloa, lisää lihasta ja paljon itseluottamusta.

Ensimmäisenä kesäisenä päivänä katsoin peiliin. Siellä hymyili oikein nätti tyttö, joka huokui itsevarmuutta. Se tyttö olen minä. Tänä päivänä voin sanoa tykkääväni itsestäni. Nyt lomalla olen nauttinut omasta ajasta ja siitä, miten ihana olen. Jopa minusta on ihana olla just minä. Vuosi sitten kehuin itseäni peilin edessä ja nyt viimein olen löytänyt uudestaan sen kauneuden.

Miten sitten saavutin tämän olon, mitä ole etsinyt koko elämäni? Lopetin itseni vertaamisen muihin. Ei ole olemassa kuin yksi Laura ja se on yksilö. Sen reisiä ei voi verrata keneenkään ja vaikka voisi, miksi tekisin niin? Saadakseni itselleni paremman mielen? Hyödynkö tästä vertaamisesta mitenkään positiivisesti? En. Voisiko sitä mielihyvää saada jostain muualta? Voisinko salilla iloita nousevista painoista tai tehdä keittiössä maittavaa ruokaa?

Mie en halua elää niin, että vanhana mietin, missä on se menetetty nuoruus. Kuinka puristelin jenkkakahvoja toivoen, että ne lähtisi pois. Haluan muistella jokaista päivää erityisenä, oli sitten mieliala hyvä tai huono. Haluan muistaa sen päivän, kun halusin tutustua itseeni paremmin. Haluan merkitä kalenteriin sen hetken, kun tunnustin itselleni rakkauden. Rakastan olla minä, enkä häpeä sitä yhtään! Itsenä rakastaminen ei aina tarkoita itserakkautta, vaan itsensä kunnioittamista rakkauden kautta.

”En dissaa vaan kehun ja kiitän, kyl kelpaan jos tälle mä riitän.Oon kritisoinut mua jo aivan tarpeeks, että sovinnon ja annan itelleni anteeks. Onni alkaa siit mihin ankaruus loppuu, kaikki tarvii itserakkausjuttuu.” (Mariska – Itserakkausjuttuu)

Ensimmäinen tunne tämän rakkauden tunnustuksen jälkeen on helpotus: Mulla on oikeasti hyvä olla tässä ja nyt juuri tällaisena kuin olen. Mulla on söpö masu, joka muistuttaa mua siitä, kuinka kovan työn olen tehnyt sen eteen. En mollaa sitä, vaan hymyilen sille päivittäin. Mulla on hyvä olla sen kanssa, eikä se katoa siitä vihaamalla. Se motivoi entistä enemmän ja oikeasti kun tekee asian eteen 110% työtä niin kaikki on mahdollista. Mulla on mahdollisuus saavuttaa se mun unelmien minä, kunhan teen sen eteen työtä. Olen tehnyt jo paljon ja olen kiitollinen siitä työstä, mitä olen jo saavuttanut. Pystyn myös olemaan aidosti onnellinen muiden saavutuksita, kun osaan arvostaa itseäni paremmin.

Jos nyt vielä pikkusen kehun lisää niin tämä nykyinen Laura on todellakin ansainnut tämän kaiken. Lupasin muuttua ja mie tein se: Mie Olen itseni versio 2.0. Hauska tutustua!

Innolla odoitan jatkovalmennusta ja sitä, mitä kaikkea ihanaa se tuo elämääni. Olen joka ikinen päivä niin kiitollinen Tuulille ja koko unelma itsestä- valmennuksille, jotka ovat olleet osana mun elämää yli puolentoista vuoden ajan. Silloinen nelosen arvoinen Laura on 9+ ja toivon pystyväni antamaan jonain päivänä sen täyden kympin. Juuri siksi, että oon just niin hyvä tällaisena kuin olen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *