Hyväksyn lähtökohtani

Posted on

Minä, Anna Ruohola, 21-vuotias nainen, joka lähti toteuttamaan yhtä suurta unelmaa. Avaamaan sydäntäni ja pistämään niin uskomukset kuin ajatukset kirjaimellisesti ylösalaisin. Lähdin viime vuoden lokakuussa Australiaan. Täällä sitä ollaan, kirjoittamassa tätä ensimmäistä tekstiä asunnostani Melbournessa. Haluaisin kertoa sinulle tästä inspiroituneena, mikä sai minut lähtemään mukaan tähän valmennukseen ja vielä kirsikaksi kakun päälle bloggaamaan oivalluksistani.

Olen syntynyt Tampereella, mutta olemme muuttaneet ympäri Suomea isän töiden perässä. Voin kuitenkin sanoa olevani enemmän kotoisin Seinäjoelta, koska siellä olen viettänyt elämästäni suurimman osan. Lukion jälkeenkin muutin yhdeksi vuodeksi Tampereelle opiskelemaan ja tekemään töitä. Kuitenkin tein paluumuuton töiden perässä takaisin Seinäjoelle. Säästettyäni rahaa, pakkasin tavarani ja sillä tiellä ollaan edelleen.

Olin ja olen vieläkin tilanteessa, jossa koko maailma on avoinna ja täynnä mahdollisuuksia. Valmistuttuani ylioppilaaksi vuonna 2012 olin aivan pihalla mitä haluaisin seuraavaksi tehdä. Samaan aikaan ensimmäistä kertaa elämässäni terveyteni alkoi rakoilemaan. Olen oivaltanut jälkikäteen, kuinka tuon ajan stressi ja ulkoisten turvallisten mallien katoaminen toimivat sytykkeenä pahalle ololleni. Ajattelin vielä silloin, että ulkoiset asiat saavat aikaan tunteeni ja ajatukseni. Muistan kuinka käytin todella paljon energiaa omien ahdistavien ajatusteni analysointiin. Olin ikään kuin paniikissa ja koin, että minun piti joko paeta tai muuttaa elämääni. Päädyin tekemään töitä ja matkustamaan ensimmäistä kertaa elämässäni yksin. Lähdin ensin töihin hevostallille Saksaan ja sen jälkeen Filippiineille.

Koin paljon erilaisia tapahtumia, jotka laittoivat minut epämukavuusalueelleni. Paikoitellen en uskonut kestäväni kokemaani tuskaa ja ahdistusta. Päässäni pyörivät päivittäin kelat, jotka toistivat kuinka tämä tilanne on liian hankala tai stressasin mahdollisista virheistä. Vietin iltoja itkien sängyssä, koska en kyennyt muuhun. Voisin verrata itseäni kissaan, jonka likaista turkkia yritetään pestä pesuvadissa. Useimmat kissan omistajat voivat kuvitella, kuinka vaikeaa se on. Rimpuilin ja tappelin asioita vastaan, jotka tapahtuivat joka tapauksessa. Usein ainoa ajatukseni oli, että pääsisinpä kotiin peiton alle maailmalta piiloon.

Aikaisemmin minulta on diagnosoitu keskivaikea masennus ja ahdistuneisuus. Masentavat jatukset ja hetket eivät olleet minulle uutta. Kaikilla on huonompia hetkiä, mutta minulla ne tuntuivat jatkuvan aina kauemmin. Meillä kaikilla on oma elämän tarinamme kerrottavana ja menneisyys koettuna. Minulle tuntuu nyt tärkeältä olla tässä hetkessä. Olla se kissa, joka on juuri pesty kovalla taistelulla ja nyt se on nuolemassa turkkiaan nurkassa. Nöyrtyneenä ja antautuneena, mutta samaan aikaan toiveikkaana. Jos selvisin noistakin kokemuksista hengissä, selviän jatkossakin. Ja eihän kukaan tästä elämästä hengissä lopulta selviä. Miksen siis käyttäisi aikaani parhaalla mahdollisella tavalla? Teen jatkossa asiat todella paljon mukavimmiksi vähemmällä taistelulla. Keskityn hyväksymään nykyhetken ja mitä siinä tapahtuu.

Minä olen aina ajatellut kuinka yksin olen ollut näiden asioiden kanssa. Olen kuvitellut, ettei kellään muulla voi olla näin hankalaa tai että olen jotenkin virheellinen. En ole tuntenut sopivani siihen normiin, mitä tunsin että minulta vaadittiin. Ihan jo sekin, että en ole pystynyt olemaan sosiaalinen tai iloinen. Pelkäsin, että minä en yksinkertaisesti osaa kokea aitoa iloa. Osasin kyllä pitää kulissit pystyssä, mutta tunsin valehtelevani itselleni. Useimmiten minun tekee mieli puhua syvällisistä ja tärkeistä asioista, mutta olen kokenut että on hyväksyttävämpää jutella viikonlopun kännisekoiluista tai kenen kanssa on riitaa. Siksi olen aina kirjoittanut paljon. En ole ennen tätä uskaltanut kirjoittaa julkisesti omia ajatuksiani. Sen jälkeen kun olen hyväksynyt enemmän itseäni, en ole tarvinnut niin paljoa muiden hyväksyntää. Vieläkin on monia päiviä, jolloin en halua lähteä ulos kotoa. Jokin suuri häpeän tunne on kalvanut minua monet vuodet. Nyt olen valmis päästämään näistä irti.

Unelma Itsestä –valmennus on minulle henkilökohtainen matka sinne, mikä on totta. Minä uskon, että kaiken pohjalla olen luonnollisesti hyvinvoiva ja säkenöivä. Minä olen itse hankkinut huomaamattani likaisen turkin. Vielä palatakseni hieman kokemuksiini Filippiineillä, koin siellä ensimmäistä kertaa elämässäni miltä tuntuu kun hyväksyy täysin itsensä tässä hetkessä. Olen vieläkin niin kiitollinen, että elämä kuljetti minut viisaasti paikkaan, jossa sain kokea oman korkeimman potentiaalini. Tämän kokemuksen jälkeen kehitykseni ihmisenä on ollut juuri sitä, että kun ottaa askeleen eteenpäin, seuraavaksi tulee otettua kaksi taaksepäin. Yhdessä lempi mietelauseistani todetaan, että siihen on hyvä suhtautua tanssina.

Katsellessani ensimmäisen viikon videoita ja lukiessani mahtavan porukan mietteitä ryhmässämme, en voi olla muuta kuin onnellinen kuuluessani tällaiseen joukkoon. Kannan oman korteni kekoon pitämällä huolta omasta kasvusta ja matkastani. Mielestäni kuitenkin yhtä tärkeää on ottaa muita kädestä kiinni ja huomata, kuinka paljon tehokkaammin ja nopeammin voimme yhdessä kulkea kohti omia päämääriämme.

Minä tunnen ja tiedän jossain syvällä sisimmässäni, että ei ole mitään mitä minun pitäisi odottaa. Voin elää tässä hetkessä onnellisena ja unelmaani. Se ei kuitenkaan tarkoita minulle, etten haluaisi kehittyä ja unelmoida. Minusta unelmat lisäävät onnellisuutta tässä hetkessä. Aion kehittyä ihmisenä tämän valmennuksen avulla. Usein olen huomannut, kuinka fyysinen ja mentaalinen tasoni on ollut tulos henkisestä hyvinvoinnista. Keskityn siihen eniten, unohtamatta jokapäiväistä hyvän mielen liikuntaa ja ruokaa. Pakottamisella ja itseni piiskaamisella en ole päässyt mihinkään. Se on aina lisännyt pitkässä juoksussa ahdistustani. Nyt minä olen itseni tsemppaaja ja nautin elämästä! Se ei ole aina helppoa, mutta mieluummin teen paljon vihreitä ja nousen niiden jälkeen jaloilleni entistä vahvempana!

rsz_img_2152rsz_img_2152

Minä, Anna Ruohola, 21-vuotias nainen, joka lähti toteuttamaan yhtä suurta unelmaa. Avaamaan sydäntäni ja pistämään niin uskomukset kuin ajatukset kirjaimellisesti ylösalaisin. Lähdin viime vuoden lokakuussa Australiaan. Täällä sitä ollaan, kirjoittamassa tätä ensimmäistä tekstiä asunnostani Melbournessa. Haluaisin kertoa sinulle tästä inspiroituneena, mikä sai minut lähtemään mukaan tähän valmennukseen ja vielä kirsikaksi kakun päälle bloggaamaan oivalluksistani.

Olen syntynyt Tampereella, mutta olemme muuttaneet ympäri Suomea isän töiden perässä. Voin kuitenkin sanoa olevani enemmän kotoisin Seinäjoelta, koska siellä olen viettänyt elämästäni suurimman osan. Lukion jälkeenkin muutin yhdeksi vuodeksi Tampereelle opiskelemaan ja tekemään töitä. Kuitenkin tein paluumuuton töiden perässä takaisin Seinäjoelle. Säästettyäni rahaa, pakkasin tavarani ja sillä tiellä ollaan edelleen.

Olin ja olen vieläkin tilanteessa, jossa koko maailma on avoinna ja täynnä mahdollisuuksia. Valmistuttuani ylioppilaaksi vuonna 2012 olin aivan pihalla mitä haluaisin seuraavaksi tehdä. Samaan aikaan ensimmäistä kertaa elämässäni terveyteni alkoi rakoilemaan. Olen oivaltanut jälkikäteen, kuinka tuon ajan stressi ja ulkoisten turvallisten mallien katoaminen toimivat sytykkeenä pahalle ololleni. Ajattelin vielä silloin, että ulkoiset asiat saavat aikaan tunteeni ja ajatukseni. Muistan kuinka käytin todella paljon energiaa omien ahdistavien ajatusteni analysointiin. Olin ikään kuin paniikissa ja koin, että minun piti joko paeta tai muuttaa elämääni. Päädyin tekemään töitä ja matkustamaan ensimmäistä kertaa elämässäni yksin. Lähdin ensin töihin hevostallille Saksaan ja sen jälkeen Filippiineille.

Koin paljon erilaisia tapahtumia, jotka laittoivat minut epämukavuusalueelleni. Paikoitellen en uskonut kestäväni kokemaani tuskaa ja ahdistusta. Päässäni pyörivät päivittäin kelat, jotka toistivat kuinka tämä tilanne on liian hankala tai stressasin mahdollisista virheistä. Vietin iltoja itkien sängyssä, koska en kyennyt muuhun. Voisin verrata itseäni kissaan, jonka likaista turkkia yritetään pestä pesuvadissa. Useimmat kissan omistajat voivat kuvitella, kuinka vaikeaa se on. Rimpuilin ja tappelin asioita vastaan, jotka tapahtuivat joka tapauksessa. Usein ainoa ajatukseni oli, että pääsisinpä kotiin peiton alle maailmalta piiloon.

Aikaisemmin minulta on diagnosoitu keskivaikea masennus ja ahdistuneisuus. Masentavat jatukset ja hetket eivät olleet minulle uutta. Kaikilla on huonompia hetkiä, mutta minulla ne tuntuivat jatkuvan aina kauemmin. Meillä kaikilla on oma elämän tarinamme kerrottavana ja menneisyys koettuna. Minulle tuntuu nyt tärkeältä olla tässä hetkessä. Olla se kissa, joka on juuri pesty kovalla taistelulla ja nyt se on nuolemassa turkkiaan nurkassa. Nöyrtyneenä ja antautuneena, mutta samaan aikaan toiveikkaana. Jos selvisin noistakin kokemuksista hengissä, selviän jatkossakin. Ja eihän kukaan tästä elämästä hengissä lopulta selviä. Miksen siis käyttäisi aikaani parhaalla mahdollisella tavalla? Teen jatkossa asiat todella paljon mukavimmiksi vähemmällä taistelulla. Keskityn hyväksymään nykyhetken ja mitä siinä tapahtuu.

Minä olen aina ajatellut kuinka yksin olen ollut näiden asioiden kanssa. Olen kuvitellut, ettei kellään muulla voi olla näin hankalaa tai että olen jotenkin virheellinen. En ole tuntenut sopivani siihen normiin, mitä tunsin että minulta vaadittiin. Ihan jo sekin, että en ole pystynyt olemaan sosiaalinen tai iloinen. Pelkäsin, että minä en yksinkertaisesti osaa kokea aitoa iloa. Osasin kyllä pitää kulissit pystyssä, mutta tunsin valehtelevani itselleni. Useimmiten minun tekee mieli puhua syvällisistä ja tärkeistä asioista, mutta olen kokenut että on hyväksyttävämpää jutella viikonlopun kännisekoiluista tai kenen kanssa on riitaa. Siksi olen aina kirjoittanut paljon. En ole ennen tätä uskaltanut kirjoittaa julkisesti omia ajatuksiani. Sen jälkeen kun olen hyväksynyt enemmän itseäni, en ole tarvinnut niin paljoa muiden hyväksyntää. Vieläkin on monia päiviä, jolloin en halua lähteä ulos kotoa. Jokin suuri häpeän tunne on kalvanut minua monet vuodet. Nyt olen valmis päästämään näistä irti.

Unelma Itsestä –valmennus on minulle henkilökohtainen matka sinne, mikä on totta. Minä uskon, että kaiken pohjalla olen luonnollisesti hyvinvoiva ja säkenöivä. Minä olen itse hankkinut huomaamattani likaisen turkin. Vielä palatakseni hieman kokemuksiini Filippiineillä, koin siellä ensimmäistä kertaa elämässäni miltä tuntuu kun hyväksyy täysin itsensä tässä hetkessä. Olen vieläkin niin kiitollinen, että elämä kuljetti minut viisaasti paikkaan, jossa sain kokea oman korkeimman potentiaalini. Tämän kokemuksen jälkeen kehitykseni ihmisenä on ollut juuri sitä, että kun ottaa askeleen eteenpäin, seuraavaksi tulee otettua kaksi taaksepäin. Yhdessä lempi mietelauseistani todetaan, että siihen on hyvä suhtautua tanssina.

Katsellessani ensimmäisen viikon videoita ja lukiessani mahtavan porukan mietteitä ryhmässämme, en voi olla muuta kuin onnellinen kuuluessani tällaiseen joukkoon. Kannan oman korteni kekoon pitämällä huolta omasta kasvusta ja matkastani. Mielestäni kuitenkin yhtä tärkeää on ottaa muita kädestä kiinni ja huomata, kuinka paljon tehokkaammin ja nopeammin voimme yhdessä kulkea kohti omia päämääriämme.

Minä tunnen ja tiedän jossain syvällä sisimmässäni, että ei ole mitään mitä minun pitäisi odottaa. Voin elää tässä hetkessä onnellisena ja unelmaani. Se ei kuitenkaan tarkoita minulle, etten haluaisi kehittyä ja unelmoida. Minusta unelmat lisäävät onnellisuutta tässä hetkessä. Aion kehittyä ihmisenä tämän valmennuksen avulla. Usein olen huomannut, kuinka fyysinen ja mentaalinen tasoni on ollut tulos henkisestä hyvinvoinnista. Keskityn siihen eniten, unohtamatta jokapäiväistä hyvän mielen liikuntaa ja ruokaa. Pakottamisella ja itseni piiskaamisella en ole päässyt mihinkään. Se on aina lisännyt pitkässä juoksussa ahdistustani. Nyt minä olen itseni tsemppaaja ja nautin elämästä! Se ei ole aina helppoa, mutta mieluummin teen paljon vihreitä ja nousen niiden jälkeen jaloilleni entistä vahvempana!

rsz_img_2152rsz_img_2152

One thought on “Hyväksyn lähtökohtani

  1. Kaunis ja rehellinen kirjoitus! Kiitos <3
    Tärkeintä, mitä oman hyvinvoinnin eteen voi tehdä on varmaankin juuri tuo, että hyväksyy itsensä ja menneisyytensä. Sehän luo perustan kaikelle, sen päälle on hyvä rakentaa uutta parempaa itseä ja elämää. 🙂 Tästä keväästä tulee mahtava, i know it!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *