Aallon pohjalla -Anna

Posted on

Olemme edenneet valmennuksessa viikolle 12. Välillä minulla on todella vaikeaa yhdistää kurssia, sille pysähtymistä ja pohtimista kaiken keskellä. Mutta niin se taitaa aina olla elämässä. Jos ajattelen, että teen jonkun asian sitten kun on aikaa, se todennäköisesti jää tekemättä. Huomaan kuinka saan itseni kiinni kokoajan mitä ihmeellisimmistä ajatusmalleista. En ole niin hyvä kirjoittaja kun hän, minun pitäisi olla enemmän tuollainen, kun saavutan sen unelman olen onnellinen, kunhan tämä vähän helpottaa. Olen niin hyvä huijaamaan itseäni.

Kurssi itsessään on soluttautunut elämään todella hyvin. Minulla on Unelma Itsestä –työkirja, Facebookissa suljettu ryhmä, Campwiressä Tuulin tekemät videot ja tehtävät, Instagramissa inspiraatiota tarjoava tili ja vielä Whatsappissa neljän tytön tsemppiryhmä. Mukaan lukeutuu vielä livetapaamisia, joihin en valitettavasti itse pääse maailman toiselta puolelta. Mietin usein, että mikä on minulle sopivin tapa käydä tätä valmennusta. Ehkä se heijastuu koko elämän pohtimisesta.

Arkeen hukkuu helposti, suorittaa päiviä ja vieläpä usein toisille. Omat rauhoittumishetket on otettava tietoisesti ja silloin ihan surettaa huomata, kuinka väsynyt ja irtonainen olo onkaan. Se saa minut pohtimaan, millaista on minun unelma elämäni, arkeni, itseni ja koko maailma. Mitä kohden minä menen, miksi minä olen täällä ja kuka oikeastaan olen? En tiedä pohtiiko monikaan näin syvällisiä päivittäin, mutta minä huomaan uppoavani yhä syvemmälle kerta toisensa jälkeen.

Joskus kun antaa itsestään jonkun osan, tuntuu ettei mitään jää jäljelle. On aika tyhjä olo ja niin ehkä käy joskus tälläisten itsensä pohdiskeluun keskittyvien kurssien kanssa. Tulee hetki jolloin on jotenkin hankala pohtia, kirjoittaa tai ajatella. Ikään kuin umpikuja, mutta ei kuitenkaan. Huomaan väsyväni usein kun törmään sellaisiin asioihin itsessäni, joista luulin jo päästäneeni irti. Tulee surullinen olo, että taasko minä katson tätä samaa asiaa silmiin. Oli kyseessä sitten lannistavat ajatukset, liikkumattomuus, liikasyöminen tai yksinäisyys.

Välillä on todella vaikea hyväksyä oma keskeneräisyys, inhimillisyys ja epäonnistumiset. Että on päivästä toiseen niin yksin omien ajatusten kanssa, jotka usein sattuvat olemaan todella lannistavia. Huomaan kuinka itse saan oman oloni huonommaksi. Mutta välillä ei ole yksinkertaisesti voimia tsempata itseään. Tulee se sama olo, että jos vain menen peiton alle piiloon ja pysyn siellä.

Minulla on itse asiassa tänään syntymäpäivä. Se herätti minut ajattelemaan, että mitä toivoisin jos saisin yhden toiveen joka toteutuisi. Kukaan ei saisi tietää miten ja saisin toivoa vain tämän viimeisen kerran. Toivoisin että olisin onnellinen terveessä kehossa rakastaen itseäni silloinkin kun en pysty siihen. Kun en löydä rakkautta tai valoa itsestäni. Silloin kun tuntuu, että olen päässäni ja sotkeutunut omiin ongelmallisiin ajatuksiini. Ikään kuin kannan sateenvarjoa, mutta vain sateenvarjoni alla sataa. Ympärilläni on lämmintä ja paistaa aurinko. En vain huomaa sitä, koska näen vain sateen oman varjoni alla.

Minä oikeasti toivon kaikista eniten maailmassa, että olisin onnellinen itsestäni, uskaltaisin elää juuri siten miten tahdon ja sydämeni ohjaisi innokkaasti elämääni. Minä uskon, että kaikki materiaali, perhe, ystävät ja saavutukset elämässä ovat vain jatkumoa tai heijastumaa omalle sisäiselle ololle. Minusta on tärkeää siksi panostaa itseni etsimiseen ja löytämiseen ennen kuin esimerkiksi lähden opiskelemaan tai olen kiinnostunut perustamaan perheen. Kivijalka on rakennettava alusta lähtien huolellisesti, jos sitä ei halua purkaa myöhemmin.

Minua on paljon puhutellut valmennuksesta sisäistämäni lause. Kaikki on mahdollista, koska mikään ei ole varmaa eikä pysyvää. Tuo lause on minulle samaan aikaan niin vapauttava, mutta myöskin pelottava. Minä kuitenkin luotan ja uskon, että oikeaan suuntaan olen menossa. Tai jos en, voin aina korjata suuntaa. Kaikella on tarkoituksensa. Täällä Australiassa olen monta kertaa heittäytynyt elämän eteen neuvottomana mitä tehdä. Ja aina olen huomannut, että saan apua. Jospa teen sen nytkin ja totean, että kyllä tämä tästä!

Olemme edenneet valmennuksessa viikolle 12. Välillä minulla on todella vaikeaa yhdistää kurssia, sille pysähtymistä ja pohtimista kaiken keskellä. Mutta niin se taitaa aina olla elämässä. Jos ajattelen, että teen jonkun asian sitten kun on aikaa, se todennäköisesti jää tekemättä. Huomaan kuinka saan itseni kiinni kokoajan mitä ihmeellisimmistä ajatusmalleista. En ole niin hyvä kirjoittaja kun hän, minun pitäisi olla enemmän tuollainen, kun saavutan sen unelman olen onnellinen, kunhan tämä vähän helpottaa. Olen niin hyvä huijaamaan itseäni.

Kurssi itsessään on soluttautunut elämään todella hyvin. Minulla on Unelma Itsestä –työkirja, Facebookissa suljettu ryhmä, Campwiressä Tuulin tekemät videot ja tehtävät, Instagramissa inspiraatiota tarjoava tili ja vielä Whatsappissa neljän tytön tsemppiryhmä. Mukaan lukeutuu vielä livetapaamisia, joihin en valitettavasti itse pääse maailman toiselta puolelta. Mietin usein, että mikä on minulle sopivin tapa käydä tätä valmennusta. Ehkä se heijastuu koko elämän pohtimisesta.

Arkeen hukkuu helposti, suorittaa päiviä ja vieläpä usein toisille. Omat rauhoittumishetket on otettava tietoisesti ja silloin ihan surettaa huomata, kuinka väsynyt ja irtonainen olo onkaan. Se saa minut pohtimaan, millaista on minun unelma elämäni, arkeni, itseni ja koko maailma. Mitä kohden minä menen, miksi minä olen täällä ja kuka oikeastaan olen? En tiedä pohtiiko monikaan näin syvällisiä päivittäin, mutta minä huomaan uppoavani yhä syvemmälle kerta toisensa jälkeen.

Joskus kun antaa itsestään jonkun osan, tuntuu ettei mitään jää jäljelle. On aika tyhjä olo ja niin ehkä käy joskus tälläisten itsensä pohdiskeluun keskittyvien kurssien kanssa. Tulee hetki jolloin on jotenkin hankala pohtia, kirjoittaa tai ajatella. Ikään kuin umpikuja, mutta ei kuitenkaan. Huomaan väsyväni usein kun törmään sellaisiin asioihin itsessäni, joista luulin jo päästäneeni irti. Tulee surullinen olo, että taasko minä katson tätä samaa asiaa silmiin. Oli kyseessä sitten lannistavat ajatukset, liikkumattomuus, liikasyöminen tai yksinäisyys.

Välillä on todella vaikea hyväksyä oma keskeneräisyys, inhimillisyys ja epäonnistumiset. Että on päivästä toiseen niin yksin omien ajatusten kanssa, jotka usein sattuvat olemaan todella lannistavia. Huomaan kuinka itse saan oman oloni huonommaksi. Mutta välillä ei ole yksinkertaisesti voimia tsempata itseään. Tulee se sama olo, että jos vain menen peiton alle piiloon ja pysyn siellä.

Minulla on itse asiassa tänään syntymäpäivä. Se herätti minut ajattelemaan, että mitä toivoisin jos saisin yhden toiveen joka toteutuisi. Kukaan ei saisi tietää miten ja saisin toivoa vain tämän viimeisen kerran. Toivoisin että olisin onnellinen terveessä kehossa rakastaen itseäni silloinkin kun en pysty siihen. Kun en löydä rakkautta tai valoa itsestäni. Silloin kun tuntuu, että olen päässäni ja sotkeutunut omiin ongelmallisiin ajatuksiini. Ikään kuin kannan sateenvarjoa, mutta vain sateenvarjoni alla sataa. Ympärilläni on lämmintä ja paistaa aurinko. En vain huomaa sitä, koska näen vain sateen oman varjoni alla.

Minä oikeasti toivon kaikista eniten maailmassa, että olisin onnellinen itsestäni, uskaltaisin elää juuri siten miten tahdon ja sydämeni ohjaisi innokkaasti elämääni. Minä uskon, että kaikki materiaali, perhe, ystävät ja saavutukset elämässä ovat vain jatkumoa tai heijastumaa omalle sisäiselle ololle. Minusta on tärkeää siksi panostaa itseni etsimiseen ja löytämiseen ennen kuin esimerkiksi lähden opiskelemaan tai olen kiinnostunut perustamaan perheen. Kivijalka on rakennettava alusta lähtien huolellisesti, jos sitä ei halua purkaa myöhemmin.

Minua on paljon puhutellut valmennuksesta sisäistämäni lause. Kaikki on mahdollista, koska mikään ei ole varmaa eikä pysyvää. Tuo lause on minulle samaan aikaan niin vapauttava, mutta myöskin pelottava. Minä kuitenkin luotan ja uskon, että oikeaan suuntaan olen menossa. Tai jos en, voin aina korjata suuntaa. Kaikella on tarkoituksensa. Täällä Australiassa olen monta kertaa heittäytynyt elämän eteen neuvottomana mitä tehdä. Ja aina olen huomannut, että saan apua. Jospa teen sen nytkin ja totean, että kyllä tämä tästä!

One thought on “Aallon pohjalla -Anna

  1. Kiitos <3 Ihana kirjoitus, sanoit aikalailla kaiken sen, mitä omassa päässä pyörii tällä hetkellä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *